Jos haluat pitää ajatuksen siitä että syöpäpotilas on kuin Hollywoodin elokuvassa, kauniisti riutuva huivipäinen henkilö joka ajattelee henkeviä, arvostaa elämää ja puhuu suuria viisauksia niin älä lue eteenpäin. Totuus oli meillä ainakin ihan toista.
Ensinnäkin tulivat fyysiset muutokset. Paino putosi ja paljon, meillä 14 kiloa. Entinen lihaksikas mies muuttui kuin keskitysleiriltä karanneeksi luurangoksi, ihon väri muuttui harmaaksi ja ikää tuntui tulevan ainakin 20 vuotta lisää todelliseen. Halatessa kädet kertoivat vastassa olevan ihan vieraan ihmisen. Ja se haju. Sädehoito polttaa kasvainta, kirjaimellisesti. Hengitys haisi palaneelta, lääkkeet tunkivat hikoilusta läpi ja sairaalan tuoksu seurasi aina mukana. Liikkuminen oli hidasta. Keski-ikäinen mies raahusti 100 metrin matkaa monta minuuttia, kaupassa raahusti toista jalkaa laahaten kuin muumio ja lepäsi mummojen kanssa kassojen takaisella penkillä. Kävelyyn tarvitsi tukea.
Laihtumisen myötä tuli muita muutoksia. Palelu oli niin valtavaa että kotiin tullessa sohvalla istui mies pipo päässä, lapaset käsissä, täysissä vaatteissa ja sähköhuopa päällä tehot täysillä. Sängyssä kaksi peittoa oli minimi. Tuulettaa ei saanut. Sädehoito aiheutti suuhun kuivuutta ja erittäin kivuliaan sammaksen. Se olisi ollut tarpeeksi mutta sitten puhkesi vielä herpes joka turvotti melkein koko alahuulen ihan muodottomaksi ja valtavan kokoiseksi.
Hajuaisti aiheutti ongelmia. Kun makuaisti katosi niin hajuaisti tehostui. Ja jokainen pikkaisen voimakkaampi tuoksu aiheutti pahoinvointia. En voinut laittaa ruokaa kotona koska se toi toiselle nälän ja pahoinvoinnin. Koiralla oli juoksu ja se joutui asumaan eteisessä eristyksessä koko ajan koska muuten mies oksensi aina kun haistoi juoksun tuoksun.
Myös koko persoona muuttui. Ajatukset eivät pysyneet kasassa. Väsymys oli niin valtava että mihinkään ei jaksanut keskittyä pidempään. Kovat kivut saivat ärtyisäksi. Puhuminen ei onnistunut vaan mies raakkui käheällä äänellä ehkä sanan kerrallaan. Itse koin sen huutamisena ja vei aikaa ymmärtää että viha ei kohdistu minuun ja oikeasti ei edes ole mitään vihaa kuin kuin se mitä tautia kohtaan on.
Myös kärsivällisyys oli koetuksella. Jokainen asia piti hoitaa heti, mies tarvitsi kokoaikaista apua. Kävin töissä mutta onneksi sain pitää vapaita tarvittaessa. Niitä tarvittiin koska yöunet olivat pätkittäisiä. Mies korisi limaa kurkussa vieressä, tarvitsi lääkettä, ei saanut unta tai voi pahoin. Työkaveri ihmetteli miksen nuku eri huoneessa tai lähetä miestö sairaalaan mutta kun yhteen ollaan menty niin yhdessä ollaan. Myötä- ja vastoinkäymisissä.
Jälkikäteen naurattaa se ilme joka syöpähoitajalla oli kun kysyimme miten hoidot vaikuttavat seksielämään. Sanoi ettei kukaan muu ole kysynyt. En ihmettele. Seksi oli se viimeinen asia mielessä. Pelkkä normaali hellyyden osoittaminen esim. halaamalla oli hankalaa, suudella ei voinut ja jokainen mahdollinen hetki yritettiin vaan saada unta.