Kiitos kaikille niille jotka eivät meitä jättäneet kun mies sairastui. Silti liian moni vetäytyi taustalle ja totesi ettei tiedä mitä sanoisi. Mitä sen kanssa nyt voi puhua kun sillä kerta on se syöpä ? Ihan niitä normaaleja asioita vaan kiitos. Ihan siitä mitä elämään kuuluu.
Meidän pelastus oli läppäri ja netti. Monella eri foorumilla harrastustensa vuoksi aktiivinen mies sai muuta ajateltavaa, tukea ja tsemppiä hoitojen ja toipumisen ajaksi. Vaikka ei puhe kulkenut ja uni katkaisi päivän moneen otteeseen pystyi silti olemaan osa jotain ryhmää, olemaan hetken muuta kuin se sairas potilas.
Kiitos myös niille jotka muistivat että meitä on kaksi tässä taloudessa. Niitä jotka tulivat kylään, hyväksyivät että toinen ei jaksa seurustella mutta jäivät silti kahville ja pitivät seuraa sille joka jaksoi jutella. Niille jotka puhuivat arjesta ja suunnittelivat tulevaa.
Oli silti niitä toisia jotka tarkoittivat hyvää mutta tekivät vakavasta asiasta silti liian ison numeron. Me kaipasimme sitä arkea. Emme dramatisointia. Kyllä, meillä käytiin suihkussa edelleen ihan itse. Kyllä, meillä katsotaan telkkaria. Kyllä, me käymme edelleen kaupassa. Kyllä, potilas menee itse taksilla sairaalaan. Syöpä on yksi perheenjäsen siinä vaiheessa, ilkeä ja paskamainen mutta silti se perhe ja sen elämä on olemassa edelleen.