Vaikka syöpä muuttaa paljon fyysisesti niin henkinen puoli oli ainakin meillä kovilla. Mies keskittyi paranemiseen, pelkäsi ja vihasi. Ei riittänyt voimat paljoa muuhun analysointiin mutta minä omaisena olen edelleenkin tietyllä tavalla sekaisin asiasta ja käsittelen asioita päässäni vieläkin. Omaisena ei voi keskittyä vain itseensä.
Ensimmäinen tunne mikä syövästä tulee mieleen on pelko. Selviänkö hengissä? Paranenko kokonaan ? Pelko syö sisältä, se elää mukana päivästä toiseen. Joka kerta kun kävimme sairaalassa ja näin palliatiivisen osaston potilaita joilla oli osaston teksti vaatteissa tai vaikka pyörätuolissa tunsin lamaannuttavaa pelkoa. Entä jos emme selviäkään ? Entä jos lopputuloksena on päätyminen tuonne ? Ja vaikka hoidot päättyvätkin niin pelko on ja pysyy. Voiko syöpä uusia ? Uusiiko se ? Toivunko samanlaiseksi ? Ehkä tämän kanssa oppii elämään ? Joka kerta kun miehellä on kurkku kipeä, joka kerta kun ruoka jumittaa syödessä. Joka kerta se sama pelko palaa.
Vihan tunne on myös voimakas. Viha syöpää kohtaan. Viha puolisoa kohtaan että on niin huonossa kunnossa, viha siitä että miksi juuri sinä sairastuit, miksi juuri meille kävi näin, miksi ? Samalla huono omatunto ja viha itseä kohtaan siitä että kuitenkin tuntee helpotusta siitä että se huono arpa ei osunut juuri omalle kohdalle. Sitähän lupaa rakastaa ihan yli kaiken mutta kappas, se raja tuleekin tällaisessa vastaan. Ihan kaikkea en vuoksesi tekisi, en sairastaisi tuota tautia puolestasi. Olenpa hieno puoliso. Itsekäs paska olen. Ja taas vihan tunne.
Mustasukkaisuus on asia mitä en olisi uskonut kokevani tällaisessa tilanteessa mutta se oli todella voimakas tunne. Kun toinen nojaa täysillä syöpähoitajaan, tekstailee tälle jatkuvasti, puhuu sen mitä pystyy ja kaiken tästä hoitajasta mitä hän sanoi ja mitä hän neuvoi…. Minä itse, pelkkä avustaja, tavaroiden kantaja ja siivoaja. Minä olin se joka hoiti että homma toimi ja silti jäin kakkoseksi. Kun et voi koskettaa, et pysty keskustelemaan kunnolla ja näet miten toiselle joku toinen ihminen on Se Tärkein, se rikkoo. Vaikka kyse on sairaudesta, toisen ammatista ja mitään luvatonta ei tapahdu, silti se tuntuu niin pahalta.
Olin julma. Tunnustan. Vaikka syöpä vei miehen voimat niin silti potkin ja pakotin liikkeelle. Ulos lenkille, edes sen 100 metriä, hakemaan ruoat apteekista yhdessä kanssani, kauppareissulle mukaan. Joskus se tuntui kamalalta, näki kuinka toinen kärsi mutta tuntui vaan että on pakko yrittää pitää toinen arjessa kiinni. Pelkäsin että jos annan jäädä sohvalle niin ei sieltä nouse. Samoin pelkäsin että jos toinen menee sairaalaan niin antaa periksi. Joten vaadin ja pakotin. Jälkikäteen olen saanut kiitoksia mutta silloin se tuntui pahalta.
Suru. Ei niinkään varsinainen suru vaan ilon puuttuminen. Kun jokainen päivä on pelkkää selviytymiskamppailua niin ei paljon aurinko sinne risukasaan paista. Voimia ei ole mihinkään. Turha tulla sanomaan että nyt olet itsekäs ja otat aikaa itsellesi. Sitä ei tee koska toinen kärsii. Sitä kävelee illalla ulkona koiran kanssa ja itkee itkunsa siinä vaiheessa. Tuijottaa taivasta ja miettii vaan että on pakko jaksaa. On pakko pystyä. Jos toi toinen jaksaa tuossa kunnossa niin minun on pakko jaksaa kun olen terve.
Joten sitä jaksaa ja jaksaa. Yöt menee pätkittäin nukkuessa. Ruoka syödään milloin missäkin. Koko ajan olet paikalla jos tarvitaan. Työt hoidat etänä silloin kun on rauhallisempaa. Vaikka väsymys on totaalinen niin et kehtaa pyytää toista laittamaan televisiota hiljemmalle koska se on yksi elämänlanka joka auttaa puolisoa jaksamaan. Yrität vaan ja sinnittelet. Ja väsyt. En tiedä olenko vieläkään kunnolla pirteä.